Miksei näistä kerrottu etukäteen?

Ennen vauvan syntymää luin neuvolasta saatuja oppaita ja googlasin ties mitä keskusteluja ja kommentteja vauvan ensiviikoista. Kuvittelin, että olin saavuttanut jonkinlaisen vauvatiedon saturaatiopisteen. Tuskin kovinkaan moni asia voisi tulla yllätyksenä.

Hah!

Esimerkiksi napatyngän irtoaminen. Oppaissa sanotaan, että napanuoran jämä hiljalleen kuivuu ja irtoaa sitten itsekseen. Tämä pitää paikkansa samalla tavalla kuin se, että bioroskat hiljaksiin maatuvat ja muuttuvat mullaksi. Täyttä totta, mutta välistä jää puuttumaan se kohta, jossa märkää biopussia taiteilee kohti roskakatosta ja toivoo hartaasti, ettei pussi leviä ainakaan rappukäytävään.

Napatynkä irtoaa itsekseen, mutta irrotessaan (tai tarkemmin ottaen hiukan ennen sitä) se haisee kuolemalta. Tätä ei missään kerrottu! Vaihdoin varmaan kolmet vaipat ennen kuin tajusin, että kaamea haju ei ole muhiva Libero vaan kuoleva kudos.

Ja kun muumion sormelta(!!!) näyttävä tynkä lopulta irtoaa, palkkana on reikä! Vauvan vatsassa!! Verta, visvaa ja aamuyön kauhunhetkiä! Ohjeissa suositellaan puhdistamaan napareikä vanupuikolla, mutta – herranjestas – kuinka moneen avohaavaan olette tunkeneet vanupuikon? Itse en kovin moneen. Aika kauan siis meni ennen kuin oikeasti uskallettiin sauvoa kunnolla vatsakraateri puhtaaksi ilman pelkoa siitä, että pian ollaan polilla selittelemässä, että “se topsipuikko vaan jotenkin katosi sinne kokonaan, napaan”.

Toisekseen! Vauvan pierulla ja aikuisen pierulla ei ole mitään eroa. EI MITÄÄN! Kuvittelin itkun olevan vauvan tuottamista äänistä ainoa, joka yltää aikuisten volyymitasolle. Mutta kas, vauvan pieru on ihan yhtä voimakas – joissain tapauksissa varmasti voimakkaampikin – kuin aikuisten kaasupasuunat. Molemmista päistä ääntelee yllättävän kovaa, siis. Tähän kyllä tottuu, mutta parilla ekalla kerralla säikähdin!

Joka kerta, kun vauva paukauttaa junassa tai kahvilassa, tunnen pakottavaa tarvetta jotenkin ääneen kommentoida, että jopas se paukkuu kovaa tämä vauva, heh, heh, ettei vain kenellekään jää väärä kuva siitä, kuka tussauttelee. Ja tästäkään ahdingosta ei oppaissa mainita sanallakaan!

Ja vielä! Tiesittekö, että vauva vetää leveät jazz-kädet aina, kun ympäristössä tapahtuu jotain vähänkään odottamatonta! Tätä kutsutaan moro-refleksiksi. Kissa hyppää pöydältä? MORO! Joku aivastaa toisessa huoneessa? MORO! Pelaan videopeliä vauva sylissä? MORO! Vauva näkee unta? MORO!

Luulimme ensin, että ilmiön nimi johtuu siitä, että vauvan käsienlevittely ja -heiluttelu muistuttaa tervehdystä. Mutta oikeasti kyseessä on näemmä Itävalta-Unkarin lääketieteen ja Ernst Moron lahja maailmalle. Virallisesti se on refleksi, joka aktivoituu, kun vauvasta tuntuu, että se on putoamassa, mutta näemmä näitä kotoisia säpsähdyksiä voi aiheuttaa ihan mikä tahansa, milloin tahansa.

Ja kun niin tapahtuu, mikään opas maailmassa ei ole varoittanut niistä. Siinäpä ryntäätte tietokoneelle googlaamaan “vauva levittää kätensä” ja mietitte, että varmasti kyseessä on jokin kissanpaskaloinen tai muu hirveys. Mutta ei. MORO!

Jossain pitäisi olla lista näistä asioista, joista kukaan ei kerro, mutta jotka ilmeisesti kaikki vanhemmat väistämättä kohtaavat. :D