Pyörää etsimässä

Vanhan liiton vintagepyöräni luovutti viimein. Toinen kampi katkesi keskellä risteystä, ja vaikka suuremmalta harmilta onneksi vältyttiin, pyörä lienee lopultakin tullut tiensä päähän.

Kampipoikki.jpg

Oli siis korkea aika etsiä uutta pyörää. Ajattelin, että tehtävä on helppo: haluan yksinkertaisen kivannäköisen fillarin, jossa ei ole vaihteita, joka on hyvässä kunnossa ja jonka valmistusvuodella ei ole väliä. Niitähän on nettitorit pullollaan!

Ja onhan niitä. En kuitenkaan tajunnut osuneeni genreen, joka asettuu muodikkaan pyöräskenen ja varastettujen pyörävanhusten kultaiseen keskitiehen.

Ylivoimaisesti suurin osa myynti-ilmoituksista noudatti samaa kaavaa: kuva on otettu pyöräkellarissa tai keskellä yötä jossain talon nurkalla. Pyörästä kerrotaan lähinnä väri ja merkki (jotka ovat suunnilleen ne ainoat asiat, jotka huonostakin kuvasta pystyy päättelemään), sekä vakuutellaan, että pyörä on “hyvä”. Myyjä selvästi ei välitä kertoa pyörästä tai sen historiasta mitään tarkempaa, ja käyttäjänimenäkin on joku tusinamallinen “Jarmo123”. En tiedä, miten pyörävarkaat pyöriä myyvät, mutta oletan, että osapuilleen juuri noin.

Erityisesti kun myytävänä ei ole mikä tahansa liukuhihnajopo tai nurkissa pyörinyt mummopyörä, on aavistuksen epäilyttävää, ettei myyjää kiinnosta pyörän esittely pätkääkään. Erikseen on hankittu violetit renkaat tai ajettu huomattavasti opettelua vaativalla kiinteävälitteisellä pyörällä, mutta myydessä riittää, kun napsaisee tuhnuisen kuvan ja sanoo, että kyseessä on polkupyörä.

Oletan, että suurin osa näistä ilmoituksista on ihan vilpittömiä. Joku yrittää päästä eroon vanhasta fillarista ja saada samalla hiukan rahaa, eikä ole kiinnostunut viilaamaan myynti-ilmoitusta loputtomiin. Mutta hitto vie! Noita on aivan mahdotonta erottaa ilmoituksista, joissa kaupataan varastettua tavaraa! Ja kun tuollaisia lukee tarpeeksi, alkavat kaikki myynti-ilmoitukset näyttää hiukan epäilyttäviltä.

Tässä vaiheessa korvaamaton apu olivat mm. Yksivaihde.net-foorumin keskustelut varastetuista pyöristä, foorumilla myytävistä pyöristä sekä muualla myytävistä pyöristä. Näiden avulla sain jonkinlaista osviittaa siitä, millainen pyörä olisi hyvä, mistä kannattaisi etsiä luotettavia myyjiä ja ennen kaikkea mitkä pyörät luultavasti ainakin ovat suoraan kähvellettyjä.

Näillä eväin vastaan alkoi tulla sellaisiakin ilmoituksia, joita uskalsi ihan vakavissaan harkita. Niissä pyörä on usein kuvattu ulkona, ehkä jopa jossakin jännässä paikassa kuten puistossa, rannalla tai tehdasalueella. Tai brutalistisesti betoniporsaan edessä. Kuvauksessa kerrotaan pyörään vaihdetuista osista, siihen liittyvistä yksityiskohdista tai muistoista, ja usein vielä pyörän mahdollisista vioistakin. Usein mainitaan myös myyjän pituus (pyörien kokoa ja geometriaa kun on helposti hirmu vaikea arvuutella pelkkien tuumamittojen ja kuvien perusteella) sekä myynnin syy.

Sellaisesta ilmoituksesta minäkin lopulta löysin uuden pyöräni. Fuji Track Classic vuodelta 2013!

Yksivaihdeskenen esteettisen valtavirran vastaisesti laitoin sinällään hienon minimalistiseen pyörään hiukan lisää osia: lokasuojat ja takajarru olivat pakkohankinta (ja opinpahan samalla, että jos tykkää lokasuojista ja ratapyöristä, joutuu opettelemaan myös tykkäämään kompromisseista ja purkkavirityksistä), vaikka tekevätkin pyörästä vähemmän elegantin näköisen. Lisäksi renkaat vaihtuivat astetta leveämmiksi ja kestävämmiksi. Ajan suurimmaksi osaksi Alppilassa, Kalliossa, ydinkeskustassa ja keskuspuistossa, joten vastaan tulee vähintään lasinsiruja, työmaaroskaa ja hiekkateitä.

Seuraavana hankintana kenties freesimpi satula (joskin väri pysynee valkoisena), paremmat polkimet ja uudet tankonauhat.

Mutta sitä odotellessa kelpaa huristella tällä. <3

Toimi näin, kun kohtaat feissarin

Kevät toi feissaajat taas osaksi katukuvaa. Koska nassumarkkinointi harmittaa niin monia, päätin kirjoittaa lyhyesti feissarin kohtaamisesta ja siitä, miten tästä kohtaamisesta voi selvitä kunnialla.

Käynnissä 400 metrin feissaus vuodelta 1947. Kuva: Väinö Kannisto, 1947.    Helsingin kaupunginmuseo    (CC BY 4.0).

Käynnissä 400 metrin feissaus vuodelta 1947. Kuva: Väinö Kannisto, 1947. Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0).

Tein kesällä 2006 töitä Greenpeacen feissarina. Työ ei ollut erityisen mukavaa, mutta opetti paljon mm. siitä, miten vieraille ihmisille puhutaan, miten myyntipuheita kannattaa muotoilla ja miten äkäisiltä humalaisilta juostaan karkuun. Ennen kaikkea feissaushistoriastani on kuitenkin ollut hyötyä muita feissaajia vältellessä.

Totuushan on, että kukaan ei halua kohdata feissaria. Kukapa nyt nauttisi siitä, että kadulla tuppaudutaan myymään jotakin, jota ei varsinaisesti halua ostaa, mutta josta ei ole selkeitä eettisiä tai taloudellisia perusteita kieltäytyäkään. Feissarin kohtaaminen pakottaa arvioimaan omaa suhdetta luonnonsuojeluun, ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön tai mihin yleishyvään aiheeseen milloinkin, ja toisaalta myös arvottamaan suhtautumistaan näiden aiheiden parissa toimiviin järjestöihin. Luonto on tärkeä juttu, mutta haluanko antaa rahaa juuri Greenpeacelle? Mitä Amnesty oikeastaan tekee ja kenelle? Olenko minä henkilö, joka sanoo “ei” Suomen luonnonsuojeluliitolle?

Vaan minkäs teet. Jos liikkuu minkään suuremman kaupungin keskustassa, on todennäköistä joutua tekemisiin feissarin kanssa. Siispä: Mitä tehdä, kun kohtaat feissarin? Tässä muutama yleisvinkki.

Feissari on ihminen
Tämän postauksen “kun kohtaat karhun”-assosiaatioista huolimatta on oleellista tiedostaa, että feissarikin on ihminen. Feissari on tyypillisesti nuori, joka tekee paskaduunia siksi, että siitä saa rahaa. Hän ei halua häiritä sinua naiiviuttaan tai kiusallaan. Totta kai luonnonsuojelu tai ihmisoikeudet ovat luultavasti hänelle tärkeitä, mutta niin on myös vuokran maksaminen.

Feissari ei ole edustamansa organisaatio
Feissaaja on osa edustamaansa organisaatiota vähän samalla tavalla kuin Nordean kassavirkailija on Björn Wahlroosin kaveri. Ideologisia yhtäläisyyksiä on varmasti, mutta huomattavasti vähemmän kuin voisi luulla. Minä esimerkiksi en ollut erityisemmin tietoinen Greenpeacen toiminnasta ennen kuin työtäni varten otin siitä selvää. En vieläkään koe mitään järisyttävää hengenheimolaisuutta Greenpeacen kanssa, vaikka heitä yhden kesän ajan edustinkin, enkä missään vaiheessa ollut tekemisissä järjestön muun henkilökunnan (tai toiminnan) kanssa. Ainoat tapaamani työkaverit olivat muita feissaajia ja ainoa tekemäni työ feissausta.

Feissari haluaa tehdä työnsä hyvin
Päivän aikana feissari jututtaa satoja ihmisiä. Työssä oleellista on lukea ohikulkijoita ja jututtaa niitä, jotka vaikuttavat kiinnostuneilta tai jotka saattaisivat jututettuina kiinnostua. Kiireisiä tai kiinnostumattomia feissari haluaa välttää, koska parhaimmillaankin nämä kontaktit vievät vain turhaan aikaa ja pahimmillaan provosoivat haukkumista ja muuta ikävää käytöstä. Koska työpäivä kestää tasan niin pitkään kuin päivän myyntitavoitteen täyttämiseen menee, feissari ei tyypillisesti halua tuhlata aikaa – omaansa sen kummemmin kuin muidenkaan.

Toimi näin: huomioi, ohita ja ennakoi
Olet mitä mieltä feissaamisesta tahansa, ole ihminen ja suhtaudu feissariinkin ihmisenä. Hän ei ole yhtä kuin edustamansa organisaatio. Hän on tekemässä työtään, ja jos et ole pätkän vertaa kiinnostunut asiasta, katsekontakti ja kohtelias “ei kiitos”, “sori” tai “ei ehdi” kyllä kertoo, ettei teidän kummankaan kannata tuhlata aikaanne jutusteluun. Jos feissaaja silti aikoo näin tehdä, toinen kieltäytyminen (ja kävelyn jatkaminen) kyllä viimeistään osoittaa, ettet ole kiinnostunut.

Hyvä feissari tunnistaa vilpittömän kieltäytymisen. Huonokin uskoo sanaasi kyllä. Oleellista on välittää haluttomuutesi selkeästi ja luottaa siihen, ettei sinun kiusaamisesi ole feissaajan tarkoitus.

Kohtaamisen kivuliaisuuden taustalla olevista eettis-rahallisista tuskista sen sijaan pääsee eroon hyvin sillä, että mikäli taloudellinen asemasi sen sallii, lahjoita hyväntekeväisyyteen oma-aloitteisesti (tai jopa feissaajan kautta) hyvissä ajoin ennen kuin kohtaat liivihipin kadulla. Mikään ei hiljennä feissaria yhtä nopeasti kuin “multa menee teille jo vitonen kuussa” tai “joo, lahjoitan jo luonnonsuojeluun”.

Mikäli taloudellinen tilanteesi ei salli lahjoituksen tekemistä, voin taata, että feissausta työkseen tekevä jos kuka ymmärtää vähävaraisen elämän realiteetit. “Sori, en pysty” on vastaus, jota harva feissari edes yrittää kumota.

Mikään ei toki muuta sitä, että feissaaminen on nihkeää. Mutta kun seuraavan kerran feissari yrittää aloittaa keskustelua kanssasi, muista, että ei se herkkua hänellekään ole. Ainoa tapa handlata tilanne edes etäisesti mukavalla tavalla on lämmin mutta lievän apea – ehkä kaurismäkeläinen – molemminpuolinen alistuminen sille, että kaikki on kamalaa, mutta yritetään nyt silti jotenkin olla ihmisiksi edes toisillemme.

Ja jos silti vituttaa, lähetä palautetta organisaatiolle itselleen. Feissaria kyykyttämällä käytännöt eivät muutu ikinä.

Jos on pakko, vihaa feissausta, älä feissaria.

Miksei näistä kerrottu etukäteen?

Ennen vauvan syntymää luin neuvolasta saatuja oppaita ja googlasin ties mitä keskusteluja ja kommentteja vauvan ensiviikoista. Kuvittelin, että olin saavuttanut jonkinlaisen vauvatiedon saturaatiopisteen. Tuskin kovinkaan moni asia voisi tulla yllätyksenä.

Hah!

Esimerkiksi napatyngän irtoaminen. Oppaissa sanotaan, että napanuoran jämä hiljalleen kuivuu ja irtoaa sitten itsekseen. Tämä pitää paikkansa samalla tavalla kuin se, että bioroskat hiljaksiin maatuvat ja muuttuvat mullaksi. Täyttä totta, mutta välistä jää puuttumaan se kohta, jossa märkää biopussia taiteilee kohti roskakatosta ja toivoo hartaasti, ettei pussi leviä ainakaan rappukäytävään.

Napatynkä irtoaa itsekseen, mutta irrotessaan (tai tarkemmin ottaen hiukan ennen sitä) se haisee kuolemalta. Tätä ei missään kerrottu! Vaihdoin varmaan kolmet vaipat ennen kuin tajusin, että kaamea haju ei ole muhiva Libero vaan kuoleva kudos.

Ja kun muumion sormelta(!!!) näyttävä tynkä lopulta irtoaa, palkkana on reikä! Vauvan vatsassa!! Verta, visvaa ja aamuyön kauhunhetkiä! Ohjeissa suositellaan puhdistamaan napareikä vanupuikolla, mutta – herranjestas – kuinka moneen avohaavaan olette tunkeneet vanupuikon? Itse en kovin moneen. Aika kauan siis meni ennen kuin oikeasti uskallettiin sauvoa kunnolla vatsakraateri puhtaaksi ilman pelkoa siitä, että pian ollaan polilla selittelemässä, että “se topsipuikko vaan jotenkin katosi sinne kokonaan, napaan”.

Toisekseen! Vauvan pierulla ja aikuisen pierulla ei ole mitään eroa. EI MITÄÄN! Kuvittelin itkun olevan vauvan tuottamista äänistä ainoa, joka yltää aikuisten volyymitasolle. Mutta kas, vauvan pieru on ihan yhtä voimakas – joissain tapauksissa varmasti voimakkaampikin – kuin aikuisten kaasupasuunat. Molemmista päistä ääntelee yllättävän kovaa, siis. Tähän kyllä tottuu, mutta parilla ekalla kerralla säikähdin!

Joka kerta, kun vauva paukauttaa junassa tai kahvilassa, tunnen pakottavaa tarvetta jotenkin ääneen kommentoida, että jopas se paukkuu kovaa tämä vauva, heh, heh, ettei vain kenellekään jää väärä kuva siitä, kuka tussauttelee. Ja tästäkään ahdingosta ei oppaissa mainita sanallakaan!

Ja vielä! Tiesittekö, että vauva vetää leveät jazz-kädet aina, kun ympäristössä tapahtuu jotain vähänkään odottamatonta! Tätä kutsutaan moro-refleksiksi. Kissa hyppää pöydältä? MORO! Joku aivastaa toisessa huoneessa? MORO! Pelaan videopeliä vauva sylissä? MORO! Vauva näkee unta? MORO!

Luulimme ensin, että ilmiön nimi johtuu siitä, että vauvan käsienlevittely ja -heiluttelu muistuttaa tervehdystä. Mutta oikeasti kyseessä on näemmä Itävalta-Unkarin lääketieteen ja Ernst Moron lahja maailmalle. Virallisesti se on refleksi, joka aktivoituu, kun vauvasta tuntuu, että se on putoamassa, mutta näemmä näitä kotoisia säpsähdyksiä voi aiheuttaa ihan mikä tahansa, milloin tahansa.

Ja kun niin tapahtuu, mikään opas maailmassa ei ole varoittanut niistä. Siinäpä ryntäätte tietokoneelle googlaamaan “vauva levittää kätensä” ja mietitte, että varmasti kyseessä on jokin kissanpaskaloinen tai muu hirveys. Mutta ei. MORO!

Jossain pitäisi olla lista näistä asioista, joista kukaan ei kerro, mutta jotka ilmeisesti kaikki vanhemmat väistämättä kohtaavat. :D

Vauvan lempinimien etymologia

Miksi kuvan aloitteleva seilori on nimeltään Bagelson? Ensimmäisen vauvakuukauden unettomuus ja stressi varmasti vaikuttavat asiaan, mutta suurimmaksi osaksi kyse on lempinimistä ja niiden ajallisesta muuntautumisesta.

Seilori Bagelsonin päiväunet

Seilori Bagelsonin päiväunet

Kuten koko lailla kaikilla, myös meillä vauvalla oli kourallinen lempinimiä jo ennen syntymää. Syntymän jälkeen – kun nimet olivat ahkerammassa käytössä – ne alkoivat hiljalleen muuttua. Ihan selkeistä nimistä päädyttiin hiukan yllättävämpiin yhdistelmiin, jotka jatkokäytössä muovautuivat vielä entisestään.

Nyt on pari kuukautta nimistökorruptiota takana. Yleisimmät tällä hetkellä käytössä olevat lempinimet ja niiden muuttuminen näyttävät tältä:

Bebe Bagelson → Bagel Begelson → Begel Bagelson → Baageli → Beegels
Ähräläinen → Ähränkäkkärä (sekä johdannaiset käkkärä, gäggärs ja Ährä McKäkkärä)
Mlem-mlem (onomatopoeettinen) → Mlem → Mlemma → Mlemma Beast (vrt. Hemma Beast)

Harvaa asiaa olen vanhemmuudessa vielä katunut, mutta vauvan puhuttelu Mlemma Beastina julkisella paikalla on yksi niistä.

Sima, 2017

Suunnilleen kolmen vuoden ajan olen tehnyt itse simat vapuksi, ja suunnilleen kahden vuoden ajan olen viikkoa ennen vappua miettinyt, että olisi huisin kätevää, jos olisin kirjannyt aiemman simareseptini muistiin jonnekin, jottei tarvitsisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Siispä, tällä kertaa blogaus.

Vauvafoorumeilla joku vinkkasi, että äitiyspakkauksen lämpömittari on hyvä apu simanteossa. Toimi!

Vauvafoorumeilla joku vinkkasi, että äitiyspakkauksen lämpömittari on hyvä apu simanteossa. Toimi!

Tämän vuoden reseptit:

Tumma sima
1 sitruuna
1 verigreippi
2 mandariinia

500 g fariinisokeria
 
4 litraa vettä
Noin herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Vaalea sima
1 sitruuna
1 appelsiini
1 mandariini
n. 3 sentin pätkä inkivääriä

250 g (l. noin 3 dl) hienoa sokeria
250 g (l. noin 3,5 dl) fariinisokeria

4 litraa vettä
Noin herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Valmistus
1. Purista hedelmistä mehu ja leikkaa vähintään puolet jokaisesta puristetusta hedelmästä ohuiksi siivuiksi. Vuole inkivääri ohuiksi lastuiksi.

2. Kiehauta puolet vedestä (2 l) ja kaada sokerien päälle. Lisää hedelmien mehu sekä loput vedestä. Heitä sekaan myös inkivääri ja hedelmäsiivut.

3. Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi (tsekkaa lämpötila käsin tai vauvan kylpymittarilla :D), liuota hiiva pieneen määrään vettä ja lurauta muiden aineiden sekaan.

4. Anna käydä huoneenlämmössä vuorokauden verran.

5. Lisää pulloihin runsas teelusikallinen sokeria ja muutama rusina. Pullota sima. Jääkaapissa tai parvekkeella simalla menee vajaa viikko valmistua, huoneenlämmössä en ole uskaltanut edes kokeilla.